Markkinat tuottavat hyvinvoinnin

Nykyinen markkinatalousjärjestelmämme pohjautuu esiaikaiseen vaihdantatalouteen. Se syntyi kun huomattiin, että toiset olivat taitavampia toisessa – ja toiset taas toisessa asiassa. Joku oli hyvä metsästäjä ja toinen parempi kalastuksessa. Niinpä metsästäjä keskittyi metsästämiseen ja kalastaja kalastamiseen, ja lopuksi he vaihtoivat osan saaliista keskenään. Näin kumpikin sai sekä lihaa että kalaa ja vieläpä enemmän kuin silloin, jos molemmat olisivat sekä metsästäneet että kalastaneet eikä vaihtoa olisi tapahtunut. Henkilökohtaista osaamista ja ihmisten välistä työnjakoa käytiin siis hyödyntämään vaihtoon osallistuvien hyvinvointia kasvattavalla tavalla.

Vaihto perustui vapaaehtoisuuteen eli siihen kuinka monta kalaa kalastaja oli valmis tietystä lihamäärästä vastineeksi metsästäjälle antamaan. Kun sekä metsästäjiä että kalastajia oli monia, oli mahdollista neuvotella useampien kanssa, ja sitten valita itselleen sopivin vaihtotarjous. Näin taloudelliset markkinat olivat syntyneet!

Aluksi markkina-alueet olivat pieniä, esimerkiksi kylän kokoisia. Tämä johtui heikoista kuljetusmahdollisuuksista. Kun kuljettaminen kehittyi, niin myös markkina-alueet alkoivat kasvaa. Samalla alueiden väliset erot tulivat merkityksellisiksi ihmisten osaamisen lisäksi. Jollain alueella oli paremmat edellytykset viljan kasvatukseen, ja toisella taas kaivostoimintaan. Tämän seurauksena alueiden kesken alkoi tapahtua tuotteiden vaihtoa. Hyvällä vilja-alueella ei välttämättä edes kannattanut etsiä malmia, sillä keskittymällä viljan tuottamiseen malmia saatiin viljaan vaihtamalla enemmän kuin sitä olisi itse kaivamalla saatu.

Suoran vaihdon tilalle tai rinnalle kehittyi maksuvälinejärjestelmä. Ensin maksamiseen käytettiin esimerkiksi oravannahkoja ja myöhemmin syntyi raha. Sitä saatiin muilta omia palveluita tai itse tuotettuja tuotteita myymällä, ja sillä maksettiin muille vastaavista asioista.

Järkevä tuotanto perustui ihmisten taitoihin sekä otollisten alueellisten olosuhteiden olemassaololle. Lisäksi huomattiin, että tuotanto tuli edullisemmaksi kun se tehtiin riittävän suurissa yksiköissä. Tuli siis yhtä takkia kohti halvemmaksi valmistaa vaikkapa 10 000 takkia kuin 100 takkia. Tämä ohjasi kasvattamaan tuotantolaitosten kokoa, sillä kalliimmat takit eivät menneet kaupaksi halvempien rinnalla. Suurempien tuotantoyksiköiden perustaminen taas edellytti niin suuria rahamääriä, ettei niihin yksittäisillä henkilöillä ollut varaa. Ratkaisuna rahaa käytiin keräämään useammalta taholta.

Näihin yhteisyrityksiin rahojaan sijoittaneet eivät luonnolisestikaan olisi niin tehneet elleivät he olisi odottaneet niille tuottoa. Hyvin onnistuttaessa sitä syntyikin. Sijoittaja saattoi myöhemmin haluta luopua osuudestaan ja tämä oli mahdollista myymällä se. Osuuden arvo, eli se mitä siitä oltiin valmiita maksamaan, riippui sekä yrityksen siihenastisesta menestyksestä että sen tulevaisuuden näkymistä. Tällä samalla periaatteellahan myös nykyiset osake- ja pääomamarkkinat toimivat.

Syntyneessä järjestelmässä sijoittajat vapaaehtoisesti päättivät mihin sijoittivat ja millä hinnalla sijoituksensa myivät. Samalla tavalla tuotteiden ostajat päättivät mihin tuotteisiin rahansa käyttivät. Sellaisia tuotteita, joihin ostajilla ei ollut kiinnostusta, ei kannattanut tehdä. Tämä mekanismi ohjasi tuotantoa ja taloutta suuntaan, joka parhaiten kasvatti sekä ostajien että sijoittajien kokemaa hyvinvointia.

Joissakin maissa kokeillussa sosialistisessa järjestelmässä edellä kuvattu ostajien ja sijoittajien ohjaava vaikutus talouteen puuttui, ja ne jäivätkin muutamassa vuosikymmenessä markkinatalousmaista valtavasti jälkeen mm. tuotannon määrän, tuotteiden laadun sekä yleisen taloudellisen hyvinvoinnin kehittymisessä. Niihin myös syntyi varjomarkkinajärjestelmä, musta pörssi. Se kuvasti olemassaolollaan hyvin sitä, kuinka vahva luontainen tarve ihmisellä on vapaaehtoisella vaihtamisella kasvattaa hyvinvointiaan, vaikka ympäristö ei sitä hyväksyisikään.

Markkinatalouden kyky luoda ihmisille hyvinvointia perustuukin juuri siihen, että se ei ole kenenkään kirjoituspöydällä tai tutkimuskammiossa keksimä, vaan tuhansien vuosien kuluessa itsestään ihmisten toiminnasta syntynyt ja kehittynyt järjestelmä.

Markkinataloudessa ihminen vaihtaa ja pyrkii vaihtamaan jotain omistamaansa rahaan ja päinvastoin, tarkoituksenaan parantaa vaihdannalla omaa ja läheistensä olotilaa. Mikäli henkilöllä ei ole elämiseen riittävää varallisuutta muuten, on hänen ensin vaihdettava työpanostaan rahaan, jotta voisi sillä sitten hankkia muuta tarvitsemaansa. Työllään henkilö osallistuu sekä oman että koko yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentamiseen.

Nyt näyttää siltä, että olemme pitkään jatkuneen hyvän taloudellisen kehityksen myötä ja mahdollistamana rakentaneet itse yhteiskuntaamme eräänlaisia ansoja: Asioita joihin on kenties lyhyellä tähtäimellä ja suotuisissa olosuhteissa ollut varaa, mutta jotka eivät muutostilanteissa ja pidemmällä aikavälillä toimi. Sen sijaan ne haittaavat ja estävät markkinamekanismin toimintaa, ja näin vaikeuttavat uuteen sopeutumistamme jopa ratkaisevastikin.

Esimerkiksi sellaista tilannetta, jossa työkykyinen ihminen laskee kannattaako hänen tehdä työtä vai jatkaa vastikkeetonta avustuksilla – siis toisten kalastamilla kaloilla – elämistä, ei yksinkertaisesti saisi esiintyä. Hävittämällä ihmisen luontainen pakko hankkia omalla toiminnallaan elantonsa, syödään yhteiskuntaamme täysin kestämättömällä tavalla. Lisäksi työn ja työyhteisön puuttuminen vaikuttavat negatiivisesti kyseisen henkilön henkiseen tilaan, ja tällä taas on omat seuraamuksensa.

Edellä oleva ei tarkoita, etteikö yhteiskunnan tulisi huolehtia niistä, jotka eivät pysty omaa elantoaan hankkimaan – niin varmasti entisaikojen metsästäjätkin huolehtivat. Meidän olisi kuitenkin pikaisesti uusittava kaikki ne järjestelmät, jotka estävät terveiden ja työkykyisten työntekoa ja kiinnostusta siihen. Nykyisen hallituksen esittämä, kuukausitasolla 300 euron ansaintavapaus työttömille, on tietysti askel tähän suuntaan, mutta valitettavasti se on vain pintaraapaisu asiaan. Tuntuu siltä, ettei yhteiskunnallamme, sen päättäjillä ja instituutioilla – ja meillä itsellämme – ole oikeasti edes valmiuksia tarttua ongelmiin, joista edellä mainittu on vain yksi esimerkki. Niinpä olemmekin menettämässä hyvinvointiamme.

Pekka Arponen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.