Pöhö vaivaa

Tulevien eduskuntavaalien myötä talouskeskustelu on ymmärrettävästi vilkastunut eri puolueiden ja ehdokkaiden sekä myös useiden talousasiantuntijoiden osallistuessa siihen. Keskustelu onkin tärkeää, sillä Suomi on joutunut taloudelliseen ahdinkoon, josta selviäminen edellyttää onnistuneita talouspoliittisia toimenpiteitä.

Useimpien puolueiden, ja myös talousasiantuntijoiden, mielestä olisi erittäin tärkeää karsia julkisia menoja. Nämä menothan rahoitetaan kansalaisilta ja yrityksiltä saatavilla verotuloilla, ja  tilanne on Suomessa se, etteivät vuosittain kertyvät verotulot riitä noiden menojen kattamiseen. Puuttuva osuus rahoitetaan ottamalla lainaa, joka tietysti täytyy joskus maksaa takaisin.

Historian valossa on eri puolilta maailmaa opittu se, ettei taloudellinen kehitys ole tasaista, vaan se sisältää sekä nousu- että laskukausia. Nousukauden aikana tuotanto kasvaa nopeasti, ja myös yksityiset tulot kasvavat. Kun nämä tulot kasvavat, niin kasvavat myös niistä prosenttimääräisesti verottamalla saadut julkiset tulot. Yksi talouden avainkysymyksistä on, mitä näillä kasvaneilla verotuloilla kulloinkin tehdään.

Pikaisesti ajateltuna voisi ehdottaa, että käytetään ne erilaisten yhteisten ja tärkeiksi koettujen asioiden saattamiseen nopeasti entistä paremmalle tolalle. Käytännössä tämä voi tarkoittaa olemassa olevien julkisten palvelujen laajentamista, kokonaan uusien palvelujen tai toimintojen aloittamista tai jotain muuta, mihin tarvetta tunnetaan olevan..Varmasti rahalle käyttöä ja ottajia löytyy.

Mutta voi,  kun se taloudellinen kehitys ei ollutkaan tasaista, ja tulikin laskukausi, ehkä jopa lama, ja verotulot kävivätkin pienenemään. Ja eiväthän ne pienentyneet tulot nousukauden huumassa korkeiksi viritettyihin julkisiin menoihin enää riittäneet. No, rakennettu mikä rakennettu, saahan sitä lainaa, rahoitetaan sillä! Ja sitten uutta nousukautta odottamaan…

Ongelma on siis siinä, että nousukauden aikana julkisella sektorilla on erittäin suuri riski pöhöttyä ja pöhöttää itsensä liian suureksi, eikä se toisaalta laskukauden aikana kuitenkaan supistu samalla tavalla kuin vaikkapa yksityinen yritys, joka joutuu nopeastikin sopeuttamaan toimintansa uuteen taloudelliseen tilanteeseen. Julkinen sektori ei laskukaudella todennäköisesti pöhöty lisää, mutta  yleensä pysyy pöhöttyneenä. Nyt johtavat puiolueet ovat, ainakin vaalipuheissa, sitä mieltä, että tuota pöhöttymistä on pakko käydä vähentämään. Tosin samat puolueet, Perussuomalaisia lukuunottamatta, ovat vastuussa jo tapahtuneesta kehityksestä. No – täytyy luottaa siihen, että tehdyistä virheistä opittaisiin. (Tässä olisi kyllä eduksi, jos edes joku myöntäisi virheen tehneensä).

Vasemmistoliitto ei kuitenkaan esitä julkisten menojen karsimista, vaan päinvastoin lisälainan avulla rahoitettavaa elvytyspolitiikkaa, esimerkiksi erilaisten ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa välttämättömiksi katsottavien infrastruktuurihankkeiden toteuttamista (tiehankkeet, pääkaupunkiseudun kohtuuhintaiset asunnot yms.). Tämä on mielenkiintoinen ehdotus. Yhden tärkeän talousopin (keynesiläisyys) mukaanhan yhteiskunnan kannattaa nimenomaan huonoina aikoina lisätä julkista kulutusta tasoittaakseen laskukauden negatiivisia vaikutuksia. Kulutuksen lisäämisen pitäisi kuitenkin olla tilapäistä ja nousukaudella taas julkista kulutusta olisi rajoitettava, ettei se yhdessä muun nousukauden mahdollistaman kulutuksen kasvun kanssa johda talouden ylikuumenemiseen, ja sitä seuraavaan romahdukseen –  tai ainakin julkisen sektorin pöhöttymiseen.

Periaatteessa olisi tietysti mahdollista toteuttaa julkisten menojen karsimista sekä tilapäisiä infrastruktuurihankkeita yhtä aikaa. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että turhiksi tai ei-välttämättömiksi arvioituja julkisia toimintoja lopetettaisiin ja tarpeellisia tehostettaisiin, sekä samanaikaisesti palkattaisiin tieurakoitsijoita, rakennusmiehiä yms. toteuttamaan ehdotettuja infrastruktuurihankkeita. Tällöin niistä aiheutuvat kulut voitaisiin kattaa menoleikkauksista saatavilla säästöillä, eikä niitä varten tarvitsisi ottaa erikseen lainaa, ainakaan niin paljoa.

Vasta- argumentiksi menoleikkauksille on esitetty myös sitä, että ne lisäävät työttömyyttä (julkiselta sektorilta irtisanottavat) ja pienentävät tämän myötä kaivattua kulutuskysyntää entisestään. Niinhän se tietysti on, ja parasta olisikin toteuttaa julkisen sektorin karsintaa nousukauden aikana, jolloin sieltä pois joutuvien työllistyminen yksityiselle sektorille olisi huomattavasti helpompaa. Asiassa ei taida kuitenkaan olla varaa odottaa nousukautta, ja nousukaudella karsinta voisi taas jäädä toteutumatta kun rahaa on enemmän.

Monet ovat myös esittäneet, että julkisia menoja tulisi karsia, paitsi Suomen velkaantumisen pysäyttämiseksi, niin myös verotuksen keventämisen mahdollistamiseksi. Alentamalla työtulojen verotusta, ainakin alemmissa tuloluokissa, halutaan kannustaa työntekoa avustuksilla elämisen vaihtoehtona. Toisaalta halutaan myös alentaa sellaisia veroja, jotka vaikuttavat esimerkiksi yritysten sijaintipäätöksiin eri maiden välillä: Suomeen sijoittuva yritys toisi tietysti työpaikkoja tänne.

Ajatuksina hyviä molemmat, mutta epäilen kyllä sitä vaikutusvoimakkuutta työhalukkuuteen, joka työtulojen pienellä verotusmuutoksella saavutettaisiin. Samalla täytyisi käsittääkseni yksinkertaistaa koko tukijärjestelmä sekä tehdä myös muita työnteon kannustavuuteen liittyviä ratkaisuja. Oleellista olisi myös muistaa, että vaikka kannustavuusnäkökulma onkin tärkeä, keskeisin ongelma ei ole työnteon kannustavuuden puute, vaan työpaikkojen puute.

Yritysten sijaintipäätöksiin ja ylipäätään yrittämisen kannustamiseen liittyvät veromuutokset voivat kyllä olla tarpeellisia. Tietyllä tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että isompia ja kokonaisvaltaisempia toimia tarvittaisiin näissäkin asioissa. Maahan pitäisi saada tekemisen meininki, eikä tähän taideta ihan pikkukorjauksilla päästä. Nähtäväksi jää, olemmeko rakentaneet yhteiskunnallisen järjestelmämme sellaiseksi, että sen pystyy hätätilanteessa purkamaan ja kokoamaan uudestaan paremmin toimivaksi, vai olemmeko tehneet siitä itsepäisesti itseään pönkittävän ja uudistumiskyvyttömän pirunnyrkin.

Pekka Arponen

Työmarkkinatuen kuntaosa

Suomessa astui voimaan 1.1.2006 laki, jonka mukaan kuntien velvollisuudeksi tuli maksaa puolet pitkään työttömänä olleiden henkilöiden Kelalta saamasta työmarkkinatuesta. Uudistuksen tarkoituksena oli saada kunnat, maksusta aiheutuvia kuluja välttääkseen, toimimaan aiempaa tavoitteellisemmin ja tehokkaammin työttömyyttä omalla alueellaan hoitaessaan. Tämä sanktiotyyppinen muutos alkaa kuitenkin purra vasta nyt.

Järjestelmä toimii siten, että työttömäksi jäänyt ja ns. työssäoloehdon täyttävä henkilö saa ensin joko ansiosidonnaista työttömyyskorvausta (työttömyyskassan jäsenet), tai Kelan peruspäivärahaa (kassaan kuulumattomat) 500 arkipäivän ajalta. Tämän jakson jälkeen hän siirtyy Kelan työmarkkinatuelle. Sen kustannukset katetaan valtion varoista ensimmäisen 500 päivän osalta ja tämän jälkeen kunta maksaa puolet tuesta.

Kun uudistus tuli voimaaan vuoden 2006 alussa, oli Suomella takanaan pääpiirteissään varsin suotuisaa talouskehitystä vuodesta 1994 alkaen, ja tätä kehitystä jatkui vielä pari kolme vuotta eteenpäin. Tämän ansiosta pitkäaikaistyöttömien määrä pysyi alhaisena ja kuntien tulotaso niin korkeana, ettei työmarkkinatuesta aiheutuviin menoihin kiinnitetty juurikaan huomiota.

Sitten talous alkoi taantua, työttömyys kasvaa ja myös kuntien taloudet kiristyä. Samoihin aikoihin poistettiin työttömyyseläkejärjestelmä, ja tämä puolestaan lisäsi ikääntyneiden työmarkkinatukea saavien henkilöiden määrää. Toisaalta erilaisia työvoimapoliittisia toimenpiteitä vähennettiin.

Tapahtuneen kehityksen seurauksena pitkään työmarkkinatukea saaneiden henkilöiden määrä on voimakkaasti kasvanut ja samanaikaisesti kuntien rahat vähentyneet. Niinpä työmarkkinatuen kuntaosuuden aiheuttamat menot ovat alkaneet ylittää kuntien kipukynnyksen, ja asiaan on käyty laajalti reagoimaan. Siis 7 – 8 vuotta lakimuutoksen jälkeen.

Mitä kunta sitten asialle voi tehdä? Periaatteessa ensinnäkin toimia ennakoivasti, pitkäjänteisesti ja ennaltaehkäisevästi siten, että yli 500 päivää työmarkkinatukea saaneiden määrä pysyy pienenä taloudellisesti huonoinakin aikoina. Näin kunnat eivät kuitenkaan ole yleensä menetelleet, ja nyt ollaan tilanteessa, jossa tarvitaan ripeää toimintaa.

Kunnalle olisi parasta saada työmarkkinatukiasiakas työllistymään mahdollisimman pikaisesti, jolloin tuen maksaminen luonnollisesti päättyy. Avoimille markkinoille työllistyminen on ainakin nykyisessä taloustilanteessa harvoin mahdollista, mutta kunta voi joko työllistää henkilön itse, tai sitten edesauttaa tätä työllistymään kolmannen sektorin palvelukseen, lähinnä siis erilaisiin yhdistyksiin. Nämä työllistämisvaihtoehdot eivät tule kunnalle kovinkaan kalliiksi, sillä pitkäaikaistyöttömän palkkauskustannuksista merkittävä osa saadaan valtiolta TE-toimiston myöntämänä palkkatukena takaisin.

Palkkauskustannukset eivät toki ole työllistämisen ainoa kuluerä, vaan menoja syntyy myös mm. työn organisoinnista, työtilojen vuokrista ja työssä käytettävistä varusteista. Näistäkin huolimatta toiminta on kunnalle taloudellisesti kannattavaa, sillä työllistettyään henkilön kuudeksi kuukaudeksi, kunta joutuu uudestaan maksamaan osuutensa tämän työmarkkinatuesta vasta neljän vuoden kuluttua työsuhteen päättymisestä! (Mikäli henkilö siis pysyy työttömänä koko tuon ajan). Tietysti plussapuolelle tulee myös työllistettävien työpanoksesta saatu hyöty.

Työmarkkinatuen kuntaosuuden maksamiselta vältytään myös silloin kun henkilö sijoitetaan aktivoiviin toimiin, esimerkiksi työkokeiluun tai kuntouttavaan työtoimintaan. Näissä tilanteissa kuntaosuuden maksaminen keskeytyy ajaksi, jonka henkilö aktivointitoimiin osallistuu, mutta aktivointijakson päätyttyä kuntaosuuden maksaminen jatkuu entisellään.

Asiasta voi helposti saada sellaisen käsityksen, että kunnalle riittää kun se, palkkatukityöllistämistä ja aktivointitoimenpiteitä sovitellen, keskittyy ainoastaan työmarkkinatukiasiakkaiden määrän siedettävänä pitämiseen. Osin ehkä näinkin, mutta kyllä kunnan on viisainta aktiivisella ja osaavalla elinkeino- ja työllisyyspolitiikalla tukea asukkaidensa työllistymistä yleisemmin, ja näin ”terveemmällä tavalla”  estää työmarkkinatukimaksujen liiallista kasvua.

Toisaalta tuntien etenkin ikääntyvien pitkäaikaistyöttömien suuret vaikeudet työnsaannissa, toivoisi valtion ehdottomasti kehittävän uusia ratkaisuja heidän työntekonsa mahdollistamiseksi. Monilta löytyy paljon työhaluja, erinomaista työmoraalia sekä valmiuksia työskennellä vähän pienemmälläkin palkalla, mutta systeemimme tuntuu sallivan tämän vain tilapäisesti, lyhyehkön palkkatukijakson ajan. Ei voi olla yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, kun nämä ihmiset jäävät uudestaan kotiin tukirahojen varassa elämään, pääsemättä antamaan panostaan meidän yhteisen hyvinvointimme lisäämiseksi.

Pekka Arponen

Aiheeseen liittyen:

Markkinat tuottavat hyvinvoinnin

Nykyinen markkinatalousjärjestelmämme pohjautuu esiaikaiseen vaihdantatalouteen. Se syntyi kun huomattiin, että toiset olivat taitavampia toisessa – ja toiset taas toisessa asiassa. Joku oli hyvä metsästäjä ja toinen parempi kalastuksessa. Niinpä metsästäjä keskittyi metsästämiseen ja kalastaja kalastamiseen, ja lopuksi he vaihtoivat osan saaliista keskenään. Näin kumpikin sai sekä lihaa että kalaa ja vieläpä enemmän kuin silloin, jos molemmat olisivat sekä metsästäneet että kalastaneet eikä vaihtoa olisi tapahtunut. Henkilökohtaista osaamista ja ihmisten välistä työnjakoa käytiin siis hyödyntämään vaihtoon osallistuvien hyvinvointia kasvattavalla tavalla.

Vaihto perustui vapaaehtoisuuteen eli siihen kuinka monta kalaa kalastaja oli valmis tietystä lihamäärästä vastineeksi metsästäjälle antamaan. Kun sekä metsästäjiä että kalastajia oli monia, oli mahdollista neuvotella useampien kanssa, ja sitten valita itselleen sopivin vaihtotarjous. Näin taloudelliset markkinat olivat syntyneet!

Aluksi markkina-alueet olivat pieniä, esimerkiksi kylän kokoisia. Tämä johtui heikoista kuljetusmahdollisuuksista. Kun kuljettaminen kehittyi, niin myös markkina-alueet alkoivat kasvaa. Samalla alueiden väliset erot tulivat merkityksellisiksi ihmisten osaamisen lisäksi. Jollain alueella oli paremmat edellytykset viljan kasvatukseen, ja toisella taas kaivostoimintaan. Tämän seurauksena alueiden kesken alkoi tapahtua tuotteiden vaihtoa. Hyvällä vilja-alueella ei välttämättä edes kannattanut etsiä malmia, sillä keskittymällä viljan tuottamiseen malmia saatiin viljaan vaihtamalla enemmän kuin sitä olisi itse kaivamalla saatu.

Suoran vaihdon tilalle tai rinnalle kehittyi maksuvälinejärjestelmä. Ensin maksamiseen käytettiin esimerkiksi oravannahkoja ja myöhemmin syntyi raha. Sitä saatiin muilta omia palveluita tai itse tuotettuja tuotteita myymällä, ja sillä maksettiin muille vastaavista asioista.

Järkevä tuotanto perustui ihmisten taitoihin sekä otollisten alueellisten olosuhteiden olemassaololle. Lisäksi huomattiin, että tuotanto tuli edullisemmaksi kun se tehtiin riittävän suurissa yksiköissä. Tuli siis yhtä takkia kohti halvemmaksi valmistaa vaikkapa 10 000 takkia kuin 100 takkia. Tämä ohjasi kasvattamaan tuotantolaitosten kokoa, sillä kalliimmat takit eivät menneet kaupaksi halvempien rinnalla. Suurempien tuotantoyksiköiden perustaminen taas edellytti niin suuria rahamääriä, ettei niihin yksittäisillä henkilöillä ollut varaa. Ratkaisuna rahaa käytiin keräämään useammalta taholta.

Näihin yhteisyrityksiin rahojaan sijoittaneet eivät luonnolisestikaan olisi niin tehneet elleivät he olisi odottaneet niille tuottoa. Hyvin onnistuttaessa sitä syntyikin. Sijoittaja saattoi myöhemmin haluta luopua osuudestaan ja tämä oli mahdollista myymällä se. Osuuden arvo, eli se mitä siitä oltiin valmiita maksamaan, riippui sekä yrityksen siihenastisesta menestyksestä että sen tulevaisuuden näkymistä. Tällä samalla periaatteellahan myös nykyiset osake- ja pääomamarkkinat toimivat.

Syntyneessä järjestelmässä sijoittajat vapaaehtoisesti päättivät mihin sijoittivat ja millä hinnalla sijoituksensa myivät. Samalla tavalla tuotteiden ostajat päättivät mihin tuotteisiin rahansa käyttivät. Sellaisia tuotteita, joihin ostajilla ei ollut kiinnostusta, ei kannattanut tehdä. Tämä mekanismi ohjasi tuotantoa ja taloutta suuntaan, joka parhaiten kasvatti sekä ostajien että sijoittajien kokemaa hyvinvointia.

Joissakin maissa kokeillussa sosialistisessa järjestelmässä edellä kuvattu ostajien ja sijoittajien ohjaava vaikutus talouteen puuttui, ja ne jäivätkin muutamassa vuosikymmenessä markkinatalousmaista valtavasti jälkeen mm. tuotannon määrän, tuotteiden laadun sekä yleisen taloudellisen hyvinvoinnin kehittymisessä. Niihin myös syntyi varjomarkkinajärjestelmä, musta pörssi. Se kuvasti olemassaolollaan hyvin sitä, kuinka vahva luontainen tarve ihmisellä on vapaaehtoisella vaihtamisella kasvattaa hyvinvointiaan, vaikka ympäristö ei sitä hyväksyisikään.

Markkinatalouden kyky luoda ihmisille hyvinvointia perustuukin juuri siihen, että se ei ole kenenkään kirjoituspöydällä tai tutkimuskammiossa keksimä, vaan tuhansien vuosien kuluessa itsestään ihmisten toiminnasta syntynyt ja kehittynyt järjestelmä.

Markkinataloudessa ihminen vaihtaa ja pyrkii vaihtamaan jotain omistamaansa rahaan ja päinvastoin, tarkoituksenaan parantaa vaihdannalla omaa ja läheistensä olotilaa. Mikäli henkilöllä ei ole elämiseen riittävää varallisuutta muuten, on hänen ensin vaihdettava työpanostaan rahaan, jotta voisi sillä sitten hankkia muuta tarvitsemaansa. Työllään henkilö osallistuu sekä oman että koko yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentamiseen.

Nyt näyttää siltä, että olemme pitkään jatkuneen hyvän taloudellisen kehityksen myötä ja mahdollistamana rakentaneet itse yhteiskuntaamme eräänlaisia ansoja: Asioita joihin on kenties lyhyellä tähtäimellä ja suotuisissa olosuhteissa ollut varaa, mutta jotka eivät muutostilanteissa ja pidemmällä aikavälillä toimi. Sen sijaan ne haittaavat ja estävät markkinamekanismin toimintaa, ja näin vaikeuttavat uuteen sopeutumistamme jopa ratkaisevastikin.

Esimerkiksi sellaista tilannetta, jossa työkykyinen ihminen laskee kannattaako hänen tehdä työtä vai jatkaa vastikkeetonta avustuksilla – siis toisten kalastamilla kaloilla – elämistä, ei yksinkertaisesti saisi esiintyä. Hävittämällä ihmisen luontainen pakko hankkia omalla toiminnallaan elantonsa, syödään yhteiskuntaamme täysin kestämättömällä tavalla. Lisäksi työn ja työyhteisön puuttuminen vaikuttavat negatiivisesti kyseisen henkilön henkiseen tilaan, ja tällä taas on omat seuraamuksensa.

Edellä oleva ei tarkoita, etteikö yhteiskunnan tulisi huolehtia niistä, jotka eivät pysty omaa elantoaan hankkimaan – niin varmasti entisaikojen metsästäjätkin huolehtivat. Meidän olisi kuitenkin pikaisesti uusittava kaikki ne järjestelmät, jotka estävät terveiden ja työkykyisten työntekoa ja kiinnostusta siihen. Nykyisen hallituksen esittämä, kuukausitasolla 300 euron ansaintavapaus työttömille, on tietysti askel tähän suuntaan, mutta valitettavasti se on vain pintaraapaisu asiaan. Tuntuu siltä, ettei yhteiskunnallamme, sen päättäjillä ja instituutioilla – ja meillä itsellämme – ole oikeasti edes valmiuksia tarttua ongelmiin, joista edellä mainittu on vain yksi esimerkki. Niinpä olemmekin menettämässä hyvinvointiamme.

Pekka Arponen

Hukattu perintö

1990- luvun alkupuolen lama oli sillä tavalla uudentyyppinen, että siitä aiheutunut työttömyys kosketti  varsin suuressa mittakaavassa myös korkeasti koulutettuja henkilöitä. Useat heistä  olivat työskennelleet vastuullisissa tehtävissä ja tottuneet monenlaisia asioita järjestelemään. Kun he sitten esimerkiksi  työllisyyskursseilla  ollessaan ryhmäytyivät, alkoi uudenlaista toimintaa työttömyyttä vastaan muodostua.

Ensimmäinen ns. akateeminen työllistymisprojekti syntyi Pirkanmaalla (Pirkanmaan Pesti), ja sen jalanjäljissä vastaavia ilmestyi maahamme melkein kuin sieniä sateella. Näiden hankkeiden keskeinen idea oli se, että työttömät yhteisvoimin ja toinen toistaan auttaen loivat työllistymistään edistävää toimintaa. Yhteiskunnan tehtävänä oli lähinnä tarjota toiminnalle katto pään päälle sekä minimimitoitetun palkatun projektihenkilöstön tuki.

Toimin itse tuollaisen hankkeen  vetäjänä Savonlinnassa (Kontrahti, 1993-95). Tässä projektissa, samoin kuin joissain muissakin pienempien paikkakuntien hankkeissa, oli mukana  muitakin kuin akateemisen tutkinnon omanneita työttömiä. Yhdistävänä tekijänä oli pikemminkin ihmisten aktiivisuus ja aloitteellisuus, ei niinkään koulutustaso.

Koska hankkeita oli lukuisia, niin toimintatapojakin oli tietysti erilaisia. Esimerkkeinä niistä voi mainita vaikkapa järjestelmällisen yhteydenpidon työnantajiin, itsenäisen tiedonhaun kunkin alan uusista asioista (ja sitä kautta avautuvista työmahdollisuuksista) sekä työnhakutaitojen kehittämisen.

Osittain toiminta oli yksilön itsenäistä työtä, mutta varsin suuri merkitys oli työttömien muodostamilla ryhmillä. Ne oli kasattu ilmenneen kiinnostuksen pohjalta, esimerkiksi yrittäjiksi aikoville saattoi olla oma ryhmänsä. Ryhmissä sai paitsi tietoa, niin myös vertaistukea muilta jäseniltä. Vertaistuesta puhuttaessa on kuitenkin korostettava sitä, etteivät nämä ryhmät ja hankkeet olleet työttömyyden surkeutta valittelevia. Omasta työttömäksi jäämisestä toki kerrottiin, mutta sitä ei jääty vatvomaan vaan katse suunnattiin eteenpäin.

Ainakaan minulla ei ole tiedossa, että noiden 1990-luvun alkupuolen ja puolivälin hankkeiden tuloksia olisi järjestelmällisesti kerätty ja analysoitu. Tottakai projektien myötävaikutuksella ihmisiä työllistyi suoraankin, mutta ehkä keskeinen tulos kuitenkin oli  henkisen jaksamisen ja työmarkkinoille suuntautuvan aktiivisuuden ylläpitäminen myös huonossa työllisyystilanteessa. Tuon aktiivisuuden kannalta eduksi oli se, että työttömät hyvin pitkälti itse suunnittelivat mitä yhdessä tekivät, ja samalla  tekemiseen myös sitoutuivat.

Suomen talous lähti vuonna 1992  kasvuun, ja siitä eteenpäin projekteihin osallistuneet myös työllistyivät hyvin. Koska kyseisille hankkeille ei enää ollut yhtä laajaa ja huutavaa tarvetta, ne pikku hiljaa loppuivat eikä uusia juuri tullut tilalle. Toisaalta rakenne- ja pitkäaikaistyöttömyys aloittivat kasvunsa.

Projekteissa lähtökohtana oli se, että henkilö mahdollisimman pian työttömäksi jouduttuaan tuli mukaan niiden toimintaan. Yleisessä työllisyyspolitiikassa tapana oli sen sijaan tarjota työttömälle laajemmin apua vasta työttömyyden kestettyä jo kauemman aikaa. Ja tuo aika, jos mikä, muodostaa riskin työhön paluun onnistumiselle.

Mielestäni noiden 1990-luvun projektien tulokset ja opit joutuivat aika pitkälti romukoppaan, vaikka niissä olisi piillyt erinomaisia jatkojalostus- ja laajentamismahdollisuuksia. Itse asiassa kun ajat nyt taas ovat huonot (myös korkeasti koulutetuilla) on vastaavaa toimintaa taas pyörähtänyt käyntiin. Ykköstoimijana on Otty ry (Omaehtoisen työllistymisen tuki), joka perustettiin jo 1990- luvun alkupuolella ja se on jatkanut toimintaansa ainakin jollain tasolla koko ajan.

Otty ry keskittyy kuitenkin ainoastaan muutaman ammattiryhmän tukemiseen ja vastaavaa toimintaa on tarjolla vain harvalla  alueella Suomessa. Minua ihmetyttää se, että eivätkö myös muut kuin kyseisiä ammattiryhmiä edustavat  pysty omatoimiseen yhteistoimintaan työllistymisensä edistämiseksi? Ja eikö kyseiseen toimintaan kykeneviä henkilöitä löytyisi koko maasta? Ja vielä se, että eikö mahdollisuutta tuohon toimintaan pitäisi olla tarjolla jatkuvasti, kun työttömyyttä esiintyy kuitenkin koko ajan?

Tietenkin on selvää, ettei akateemisille rakennettua toimintamallia voi aivan suoraan käyttää alemman koulutustason omaaville enemmän käytännön työhön tottuneille ihmisille. Uskon silti, että soveltamalla, muokkaamalla ja ennen kaikkea osallistujien mielipiteitä kuunnellen, järkevää ja tuloksellista toimintaa saataisiin kyllä aikaiseksi. Valtaa ja vastuuta pitäisi kuitenkin osata antaa ihmisille itselleen, holhoava ylhäältä alas- metodi ei työttömiäkään motivoi.

!990- alun lama toi kyllä erään hyvän ja pysyvän toimintamallin Suomeen, nimittäin nykyään itsestään selvyytenä pidettävät uusyrityskeskukset. Niiden perustavoite oli nimenomaan neuvoa laman vuoksi työttömäksi joutuneita työllistymään yrittäjiksi (Uusyrityskeskusten historiaa). Mutta mitä teet tänään, jos olet aktiivinen ja aktiivisuutesi säilyttämään pyrkivä työtön, mutta et halua yrittäjäksi?

Pekka Arponen